3.5.2017

En vieläkää keksi vetäviä otsikkoja

Istuin tässä tuijottamassa vilkkuvaa kursoria tosi pitkään ennen ku päähän tuli yhtään mitään ajatusta että mitä ees haluaisin kirjottaa. Yritän lähtee nyt liikkeelle siitä että haluun vaan paikan minne voin tyhjentää mielen, ja koska bloggaaminen oli sillon yhdessä vaiheessa mulle tosi terapeuttista, miksei se olis sitä nytkin? Mä oon pitkään kaivannut kunnollista blogia mitä päivittää, minne päristä paljon kirjoista ja peleistä ja muusta. 

En vaa tiedä kunnolla mitä mä bloggaamiselta edes odotan, en oo saanu pitkään aikaan luettua mitään alusta loppuun ja nykyään mulla on vaikeuksia saada pelattuakin. Jotenki tuntuu ikävästi siltä että masennuksen kaa on tällanen vähän synkempi kausi: tuntuu että oon ihan tyhjä/turta, en jaksa innostua yhtään mistään, en jaksa tehdä mitään, jaksan hädin tuskin aamulla nousta sängystä jos tiiän ettei päivälle oo mitää odotettavaa. Huhtikuu oli kamalaa aikaa kun tiesi että pitää koulutyöt saada tehtyä loppuun mutta motivaatiota oli mitättömän vähän ja halus vaa... nukkua, vaan olla ilman että tarvitsi tehdä yhtään mitään. 

Onhan mulla nyt sekin mahdollisuus että kirjotan peleistä joita oon jo pelannu ja kirjoista joita oon jo lukenu, mut en tiedä kui hyvin se onnistus kun niistäki on jo sen verran aikaa ja kaikkein suurin innostus on niistä jo laskenut. Vois kyl miettii sitä jos en tähän hätään muuta kirjotettavaa tänne keksi. Lähinnä kirjotan kuitenki tänne vähän päiväkirjaa siitä miten paljon mun olo heittelehtii ja muuta että pystyn löydän sitten hyvin. Ja ainakaan en ala säätämään muistikirjojen kaa ku kirjotan digitaalista päiväkirjaa... kunhan maltan olla sörkkimättä ulkoasua liikaa, vaikka pysyn sen kaa tosi helposti nykyään tyytyväisenä. Mikä on todella huojentavaa. 

Kaikesta huolimatta tänään oli kyllä kiva päivä, vaikka mulla nyt onkin sellanen olo, että haluisin käpertyy peiton alle ja pysyy siel muutaman päivän. Mutta sää oli kiva, tuet tuli tilille ja sain ostettuu itelleni kivoja juttuja, niin ehkä se on ihan kivaa. 

24.7.2016

Sanat hukassa

On vaikeeta, niin vaikeeta, yrittää pysyä positiivisena ja uskoa, että pystyn vielä jossain vaiheessa tarinoimaan samalla lailla ku ennen vanhaan. Tänä vuonna on ollu kyllä enemmän yritystä ku ennen, mut silti tuntuu etten edisty yhtää mihinkään ja oon jumissa samojen vanhojen ongelmien kanssa.

Ulkopuolisen silmin tää ei ehkä vaikutakaan niin pahalta ja musta tuntuuki et moni joka on mun kriiseilystä on tietoinen aattelee vaa et miks teen asioista nii vaikeeta ku eihä tää oo mikää ongelma. Ja niin edelleen. 

Mut mulle se vaan on. Se on ku korkea tiilimuuri jonka yli tai ali en pääse tai jota en pysty kiertämään. 

Oon yrittäny kaikkea, mut tuntuu etten mä enää vaa pysty samanlaiseen kirjoittamiseen ku ennen. En osaa enää luoda omia hahmoja, en saa niihi sielua enkä saa niistä minkäänlaista otetta. Mikään idea mikä mul on ei tunnu hyvältä tai tarpeeks eheältä. Mä ku haluaisin alottaa niin alusta ku pystyn niin oon kovasti sillä kannalla että luon kaikki hahmot uusiksi. Maailma on suht samanlainen ku aina, meinasin eka vetää senki uusiks mut sit aattelin ettei siinä oo kertakaikkiaa mitää järkeä, koska mun nykynen maailma - joka on Maata vähän pienemmän planeetan kokonen - on ihan hyvä. Hahmot ja juonen haluun kuitenkin vetää puhtaalta pöydältä. Ihan jo senki takia että mä vaa tartten jotain täysin uutta.

Tääki on vaa osa ongelmaa, koska mulle on tullu myös kielestä iha suunnaton ongelma. Välillä tuntuu että olis paljon parempi et kirjotan suomeks ja tuun siinä hyväksi. Mut en pääse sen kaa kunnolla alkuun ku jo sittenki alkaa tuntua, että ehkä sittenkin pitäs kirjottaa enkuksi. Mä tiedän että pystysin kirjottamaan kummallaki kielellä, ja mä tiedän senki, että mä haluaisin mieluummin kirjottaa suomeksi, koska saan tekstiin sillä lailla eloa paljon enemmän. Mut vaikka sanon näin niin mä en silti pohjimmiltani ole iha varma, koska heti ku suomen kaa tulee jotai ongelmaa nii alan epäröidä ja miettiä kielen vaihtamista. 

Oon nii helvetin uupunu tähän tilanteeseen. Mä haluun päästä tästä irti, mut tuntuu etten vaa mitenkään pysty siihen. Oon turhautunu, stressaantunu ja koko ajan ihan vitun vihanen, niin itelleni kuin tästä tilanteestakin. En tiedä oonko mä vaa liian epävarma, vai että onks tää koko hiton sotku masennuksen syytä. Mene ja tiedä. 

Mut pelasin eilen Guild Wars 2:sen päätarinan vihdoin ja viimein läpi sylvari warriorillani ja alotin myös Heart of Thornsia, ja oon nyt äärimmäisen ylpeä itsestäni. Meni siinä melkei vuosi saada ees yks hahmo tähän asti. Jumankauta.

19.7.2016

J.S. Meresmaa - Keskilinnan ritarit

Kuva lainattu täältä

Keskilinnan ritarit on just sellasta genreä mitä mä tykkään lukea. Vanha aika, rakastamani minä-muoto ja mikä parasta, miesten välistä intohimoa. Tällaisia kirjoja on ihan liian vähän!

Myönnettäköön että yleensä mä tykkään lukea minä-muotoset kirjat ainoastaan yhden kertojan näkökulmasta, joten Keskilinnan ritarit aiheutti alussa vähän epäilyksiä ja mietin että jaksanko lukea loppuun asti. Mutta sitten tekstissä alkoi käydä selväksi miten janoisia jätkät oli ja aloin tajuta et hetkinen näähä tykkää toisistaan, niin päätin sitte jatkaa. Tässä vaiheessa lienee parasta mainita etten lukenut takakansitekstiä tarkemmin kuin vasta sen jälkeen kun olin päässyt kirjassa pidemmälle ja ilmeeni oli näkemisen arvoinen kun luin sen ensimmäisen lauseen sieltä. Pitäs ehkä joskus kiinnittää enemmän huomiota tällasiin... 

Joka tapauksessa tykkäsin kirjasta ihan älyttömästi. Tää on just sellanen mitä lukee mielellään uudestaan. Tarina oli rakennettu hyvin ja tykkäsin hirveesti erilaisista ilmaisuista, niinku tiima - se vissii tarkoittanee tuntia. Kurvot kuulostaa kans eläiminä todella jänniltä. Ehkä olisin halunnut nähä maisemissa enemmän vaihtelevuutta mut se on vaa mun rpg-pelaaja joka valittaa, tässä tarinassa pieni alue toimi todella hyvin. Ehkä kuitenkin sellasta tutkimisjuttua olisin kaivannu enemmän, tai ylipäänsä sisältöä, kun tosiaan tykkäsin niin hemmetisti että olisin mieluusti lukenut paljon enemmän tätä. Tuntuu ettei tää riitä nyt alkuunkaan!

Mutta sitten hahmoista. Jotenkin en yhtään yllättynyt, että kaikesta huolimatta tykästyin ihan järjettömästi Konnoon. Rakastan sen tyyppisiä hahmoja, ja mieleen pälkähtävä Nightrunnerin Alec ei yhtään auttanut asiaa (pitäs varmaa jatkaa niiden lukemista yhyhyhy). Mut joka tapauksessa. Konnon hahmonkehitys oli nannaa, etenkin loppupuolella. Ihailin ja hehkuin onnessani aina Konnon osuuksissa. Jehrem jäi vähän etäiseksi, mutta tykkäsin siitäkin valtavasti. Sivuhahmot oli kans kirjotettu näppärästi.

Tekstin tyyli veti mut mukaansa saman tien, ja jotkut lauseet aiheutti mussa autuaan repeämyshajoamuksen. Mikää ei ole nii ihanaa ku nauraa tekstille, siitä miten nerokkaasti se on kirjoitettu.

Kaiken kaikkiaan tarina oli hyvä, mutta loppuunkin olisin kaivannu jotain lisää. Keskilinnan ritarit kuitenkin toimi loistavasti näinkin. Ja vielä jossain vaiheessa ostan tän kirjan omaksi.

16.7.2016

Bloggaaja esittäytyy

Nojuutota. Nii. Hei. Mä en osaa kirjoittaa esittelyitä joten varautukaa siihen että tää todella kiusallista

Välillä mietin että on iha tyhmää ylipäänsä tehä esittelypostausta, koska oon kuitenkin bloggannu vuodesta 2007 lähtien vaikka mulla onkin ollut ihan liikaa blogeja sinä aikana. Mutku oon nii perfektionistinen että kaiken pitää olla just eikä melkei sillee ku haluun tai mistää ei tuu yhtää mitään. Oon pitkään yrittäny herättää tätäki blogia henkiin mut oon varmaa kolmesti poistanut kaikki postaukset sillä ajatuksella että alotan alusta. Ehkä tässä nyt innostuisi. Ehkä. Mutta nyt asiaan!

Kuka?
Kuljen nimellä Sanna, ja oon 26-vuotias naisennäköinen olento Lahden seudulta. Asun kaksiossa jota en jaksa pitää siistinä (kiitti masennus) joten joudun pyytämään säännöllisesti äidin apua (kiitti äiti). Opiskelen Lahden ammattikorkeakoulussa tietojenkäsittelyä, ja syksyllä aloitan siellä tokan vuoden. Harrastan pääsääntöisesti lukemista, kirjoittamista ja pelaamista, joihin tää blogi pääasiassa myös keskittyy. Oon myös tosiaan sairastanu masennusta nyt useamman vuoden (sain virallisen diagnoosin vasta viime vuonna). Saatan jonkin verran puhua siitä. Mulla on myös 8-vuotias kissa Väiski, joka on isoin, pehmein ja lemmenkipein kissa jonka oon omistanut. Ja se on myös oikea riiviö. 

Miksi?
Oon aina tykänny bloggaamisesta. Muutaman viime vuoden aikana en oo kuitenkaan blogannu erityisen aktiivisesti, kun en oo ollu yhtää varma siitä, millasista asioista haluun kirjottaa. Ja mua kiukutti liikaa se, ettei mun blogilla ollu koskaa lukijoita. Pikku juttu periaateessa, mutta aikanaan se oli mulle iso juttu. Tällee jälkikäteen aateltuna takerruin siihen vähän liikaakin, kun halusin tunnustusta ja validaatiota jostai muualta. Kyl mä sitä kaipaan vieläkin vähän, mutten enää niin pakkomielteisesti. 

Mitä?
Tää blogi tulee keskittymään mun kirjoittamiseen liittyviin kriisijuttuihin (koska mä edelleenki haluun saada ne jonnekin ja vaikka tajunnanvirtaa käsin kirjotankin niin jotenki blogi helpottaa siihen myös). Puhun myös jonkin verran masennuksesta yleensä. Tarkotus on kans kirjotella peleistä ja kirjoista joita onnistun saamaan loppuun asti. 

Että sellasta. En sitten tiedäkää mistä seuraavan postauksen kirjotan, koska ajatuksia on vähän liikaakin :))